Silloin 83 vuotta sitten molemmat isoisäni olivat puolustamassa tätä maata. Maata, jossa elämme juuri nyt. Isiemme ja äitiemme uhraukset puhuttelevat vuosi vuodelta enemmän. Ikä varmaan itselle tuo syvempiä aatoksia menneistä sukupolvista.
Tänään olen pohtinut sodanjälkeisiä vuosia. Suomi oli totaalisen rikki. Henkisesti ja fyysisesti. Sieltä on ollut vaikea ponnistaa, ja kaikki eivät nousseet normaaliin elämään. Niin kävi isoisienikin kohdalla. Mikään ei ollut sodan jälkeen niin kuin ennen. He kuitenkin jatkoivat elämistä parhaansa mukaan.
Minulle ja perheelleni on jätetty hyvä Suomi elää, ja suomalaisia vaivaakin tauti nimeltä tyytymättömyys. Rohkea väite, joka ei tietenkään kaikkiin sovi. Tyytyväisyyttä onkin minusta haettu pääosin hyvinvointivaltiosta, jonka tulisi hoitaa meidän elintasomme korkeaksi ja hoitaa myös henkinen hyvinvointi.
En ole tästä täysin samaa mieltä. Meillä kaikilla vastuu omasta, lähimmäisen ja Suomen tulevaisuudesta. Emme voi ulkoistaa kaikkea.
Olen pohtinut seuraavaa: Miten voisin olla omilla taidoillani rakentamassa Suomen tulevaisuutta? Tuskin perustan uutta Nokiaa korjaamaan kansantaloutta, mutta henkinen hyvinvointi on jotain, missä haluan olla sydämestäni mukana.
Olisin huono pastori, jos en uskoisi Jumalan merkitystä kansan ja yksilöiden hyvinvoinnille. Hänen syliinsä on hyvä johdattaa ihmiset kokemaan turvallisen tulevaisuuden. Suhde Jeesuksen kanssa korjaa ja auttaa monen haavan kanssa. Kaikki, mitä meillä tulee elämissämme vastaan, on parasta kohdata Jumalan kanssa.
Toinen asia, minkä haluaisin jättää seuraavalle sukupolvelle, on kristittyjen keskinäinen rakkaus. Jeesus todella käski rakastamaan toisiamme, vaikka olisi opillisiakin erimielisyyksiä. Kaikki Jeesuksen sovitukseen turvaavat saavat tulla saman Jumalan lapsiksi.
Luulen, että noissa kahdessa on riittävästi työtä yhdelle elämälle ja haluaisin rohkaista sinua mukaan talkoisiin! Meillä on kaunis maa elää ja arvokkaat ihmiset rinnallamme ja uusia sukupolvia opastettavana.
Eemil Karttunen
Pastori