Vatvomisen maisteri

Olimme ystävien luona viettämässä viikonloppua ja siellä tuli puheeksi, että minulla on kirjoitusvuoro paikallislehden Sanan-kolumniin. Aiemmin keskustelun tuoksinassa olin nimittänyt itseäni ”vatvomisen maisteriksi”. Siitäpä eräs ystävistä riemastui ja sanoi, että kirjoitukseni otsikko pitää ehdottomasti olla ”vatvomisen maisteri”, koska hyvä otsikko herättää ensimmäisenä lukijan kiinnostuksen.

Näin koulujen päättymisen aikoihin on tullut mieleeni, tai otsikkoa mukaillen vatvonut, kokemuksia koulu- ja opiskeluajoista. Muistan kuinka jo ekaluokkalaisena pääsin opettajan ja ystäväni kanssa rakentamaan oppilastöiden näyttelyä luokassamme. Se oli arvokas tehtävä ja vastuu pienelle tytölle. Muutamaa vuotta myöhemmin oppikoulussa luokassamme äänestettiin hymytyttö tai -poika patsaasta. Uskallankohan edes tunnustaa, että voitin äänestyksen yhdellä äänellä. Opettaja olisi kuulema ratkaissut äänestyksen minun edukseni, jos äänestys olisi mennyt tasan. Muistan kuinka hyvältä tuntui kuulla opettajan tukevan minun valintaani. Myöhemmin jo lukioaikoina kuvaamataidonopettaja kysyi minun arviotani jostain teoksesta, jota hän meille esitteli, koska minulla oli kuulemma hieno tapa nähdä asioita vähän erilaisesta vinkkelistä. Se ei ollut siihen aikaan mitenkään hyvä piirre noin yleisesti ottaen varsinkaan nuorilla naisilla. Oli turvallisempaa yrittää mahtua yhteen ja samaan muottiin kaikkien kanssa. Onneksi ajat ovat muuttuneet ja yksilöllisyydelle on enemmän tilaa.

Kiitollisena muistelen näitä minua rohkaisseita opettajia, jotka omalla pienellä eleellään tai sanoillaan ovat saaneet minut uskomaan itseeni. Kunpa meillä kaikilla olisi muistoissamme ja elämässämme näitä ihmisiä, jotka ovat rohkaisseet meitä löytämään oman tiemme. Kehotankin, sinua lukijani, vatvomaan muistiasi ja menneisyyttäsi sen verran, että löydät sieltä jonkun positiivisen muiston tai rohkaisevat sanat, jotka sinulle on sanottu.

Psalmin kirjoittaja on hienosti kuvannut Jumalan luomistyötä ihmisen kohdalla, Ps. 139:13–16.2:

”Sinä loit minut sisintäni myöten, sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa. Minä kiitän sinua siitä, että minut on tehty ylen ihmeellisesti. Ihmeelliset ovat sinun tekosi, sieluni tietää sen sangen hyvin. Minun luuni eivät olleet sinulta kätkössä, kun minut salassa valmistettiin, kun minut kudottiin taidokkaasti maan syvyyksissä. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani. Kaikki päivät oli luotu ja kirjoitettu sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut”.

Näiden Psalmin sanojen rohkaisemana haluan sanoa sinulle: Jokainen meistä on luotu ainutlaatuiseksi ja jokainen meistä ansaitsee olla oman elämänsä kympin tyttö tai poika!

Anna-Liisa Mikkonen