Me suhtaudumme pettymyksiin hyvin eri lailla. Meissä käynnistyvä pettymysreaktio on opittu joskus lapsena, ja niin kauan kuin emme tiedosta sen mekanismeja, se toimii ja toistaa itseään aina saman kaavan mukaan.
Käsittelemätön pettymys, olipa se tullut missä elämäntilanteessa tai suhteessa tahansa, vie itsesääliin ja katkeruuteen. Nämä molemmat yhdessä tai vain yksikin riittää tuhoamaan ihmisen. Jumala kuitenkin odottaa meiltä toisenlaista suhtautumistapaa. Hän on tarkoittanut, että ihminen käsittelisi pettymyksen tunteen ja sitten pääsisi siitä yli ja voisi jatkaa elämäänsä.
Mitä pettymys sitten oikein on? Pettymys on kokemus ja tunne, jota on edeltänyt jokin toive tai odotus. Nämä toiveet ja odotukset ovat kohdistuneet johonkin, kuten esimerkiksi puolisoon, työhön, seurakuntaan, johonkin meille tärkeään yksilöön tai yhteisöön. Usein koemme kaikkein suurinta pettymyksen tunnetta pettyessämme ihmissuhteissa.
Tunteet ovat voineet kohdistua myös Jumalaan; Olen odottanut Jumalan puuttumista elämääni, ja kun näin ei ole mielestäni tapahtunut, olen pettynyt Jumalaan. Voin olla pettynyt myös itseeni. Minulla on ollut suhteessa itseeni odotuksia ja toiveita, joiden mukaan en olekaan pystynyt elämään.
Päättäessäni luopua entisistä käyttäytymismalleista, varaudun pettymyksiin aivan uusin eväin. Pettymyksen tullessa alan välittömästi etsiä lohdutusta. Usein Jumala käyttää lohdutuksen välikappaleena toista ihmistä. Saan jakaa kuormani jonkun kanssa, joka kuuntelee minua. Saan itkeä jonkun olkapäätä vasten.
Voin analysoida tilanteeni, voin päättää nousta ja selviytyä. Omaksun positiivisen mallin kohdata pettymys aikuisena, en enää kipeänä lapsena, kuten tähän asti. Minulla on silti myös oikeus olla lapsena Jumalan edessä ja viedä lapsen tavoin pettymykseni hänelle.
Me joudumme elämässämme kokemaan pettymyksiä, mutta me voimme valita, miten me niihin suhtaudumme – annammeko vihan, katkeruuden ja itsesäälin eristää meidät ihmisistä vai annammeko Jumalan rakkauden vaikuttaa meissä Hänen mielensä mukaista tahtomista ja tekemistä. Se ei ole helppoa. Kuinka paljon mieluummin me hellimme itseämme ilkeillä ajatuksilla, ryvemme itsesäälissä, syytämme muita kuin että otamme vastuun itse.
Meille on kuitenkin annettu valta päättää, miten suhtaudumme pettymykseen ja pettymyksen mukanaan tuomiin tunteisiin. Kun otamme vastuun ja suostumme heikoiksi, tarvitseviksi ihmisiksi, Jumalallinen lohdutus on meidän ulottuvillamme, me emme ole yksin suurimmankaan pettymyksen kohdatessa meitä.
Raamatussa toisen korinttolaiskirjeen luvussa yksi, jakeissa kolme ja neljä sanotaan:
”Kiitetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, laupeuden Isä ja kaiken lohdutuksen Jumala, joka lohduttaa meitä kaikessa ahdistuksessamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka kaikkinaisissa ahdistuksissa ovat”, 2. Kor. 1:3–4.
Kiitos sinulle, rakas Taivaallinen Isämme, että saamme antautua sinun lohdutettaviksesi. Anna sinun rakkautesi sulattaa kaikki katkeruus ja itsesääli sydämestämme. Aamen.
Anna-Liisa Mikkonen